Im not afraid of dying. Im afraid i haven't lived enough

Oh my god! 90 lukijaa.

Olin hetken ihan sanaton.

Kiitos kaikille teille ihanille :))

Tänä illalla olis kaverin synttärit. Luvassa on alkoholilla läträämistä, syömistä ja kamalaa morkkista sitten huomenna. Ahdistus iskee varmaan jo tänään, luultavasti jopa ennen niitä juhlia. Itse asiassa mua ahdistaa tälläkin hetkellä.

Olin eilen Chloen kanssa leffassa. Ahdisti taas, niinkuin mua nykyään aina ahdistaa. Olin laittanut uudet farkut jalkaan, jotka puristi ihan helvetisti. Tunsin oloni niiin paksuksi niiden kanssa, ja ajattelin että kaikki muutkin varmaan katsoo et miten tollanen paksukainen kehtaa käyttää noin piukkoja housuja. Mut ei ketään sitten onneksi katsonut mua mitenkään oudosti. Eilinen meni myös syömisten puolesta aika perseelleen.

Aloitan huomenna laihdutuskuurin äitini tueksi. Tää ei olis oikeasti voinut tulla parempaan väliin, siis tää mun äidin laihdutus. Nyt se ei voi katsoa mua pahasti kun syön vähemmän. Ja toivottavasti se hävittäis ne keittiön kaappien karkkivuoret jonnekin. Sit tällä oli hyvät mahdollisuudet onnistuakin.

Luen tällä hetkellä kirjaa, jonka nimi on siskonmakkara. se on ollu tosi hyvä tähänmennessä. se kertoo jostain 10 naisesta, joilla kaikilla joko on tai on ollu syömishäiriö, ja siinä kirjassa ne käsittelee siihen kuuluvia tunteita. On jotain niin koskettavaa, kun löytää itsensä niistä naisista. Eniten mua siinä kirjassa puhuttelee Annukka ja Laura. Lauralla on anoreksia, ja Annukalla bed. Annukka on diagnosoitu bulimiaan, mut siis jos vähänkin näistä asioista jotain tietää, niinkyllä se on ihan selvä bed. Molemmat heistä puhuu just esim. tosta valehtelusta, josta kerroin viime postauksessa.

Kirjoitin tän eilen bussissa, läskiahdistuksen keskeltä:

Olen laittanut tänään enemmän aikaa itseni laittamiseen kuin varmaan viikkoon. Vaatteita on valittu pitkään, että ne saisivat mut näyttämään mahdollisimman hoikalta. Meikkiä on laitettu varmaan puoli tuntia, että sekin olisi mahdollisimman tarkka ja täydellinen. Mutta mitä enemmän mä näen vaivaa itseni kaunistamiseen, sitä vastenmielisemmältä mä mielestäni näytän. Olen siis aika itsekeskeinen... tai vainoharhainen, miten sen nyt tahtoo nähdä. Kuitenkin, usein jos joku nauraa jossain lähelläni, ensimmäinen ajatukseni on, että hän varmaan nauraa minulle. Koska minä näytän ihan naurettavalta, mille muulle se muka nauraisi? Eihän ketään ihminen koko kaupungissa näytä näin naurettavalta. Ja heti kun olen kirjoittanut ton, mua kaduttaa. Tosi paljon. Koska tollaset ajatukset tekee musta pahan. Ja ehdottomasti itsekeskeisen myös.

Sori että tuli varmaan aika kilometri postaus. Jos jaksoit lukea loppuun asti, onneksi olkoon ;)

Love, Marissa