Hei vaan, elossa ollaan. Viime viikko on mennyt lihotessa ja oksennellessa. Vituttaa lievästi -.- Olen ottanut linjakseni olla vastaamatta hukan viesteihin. Ei siitä mitään olisi tullut, kun mun mielialat heittelee, eikä se sitten taas ollut sen tyylinen kun mun entiset poikakaverit, joilla olis itsellä ollut vähintään yhtä pahat ongelmat omassa niskassa. Mä en vaan sovi kenellekkään normaalille ja "kunnolliselle" jätkälle.
Ja kaikille huolestuneille; haluaisin sanoa olevani ihan kunnossa, mutta eiköhän se tässä vaiheessa ole aika selvää, että se ei ole totta. Koitan silti parhaani. Yksi mun paras kaveri palaa maisemiin joku parin viikon päästä, ja en malta odottaa. Se on mulle niiiiiin tärkeä, ja se on ainoa ketä tietää mun syömisongelmista ja tästä blogista. Tietty koitan esittää iloista sillekin, niikuin kaikille muillekin. Ei ketään jaksa sellaista hiljaista hissukkaa, joka vaan notkuu kotona. Paitsi että se hissukka olen juuri nyt mä.
Olen katsonut vanhoja kuvia muutaman vuoden takaa, ja tekisin miltein mitä vaan että pääsisin siihen aikaan takaisin. Niitä iloisia iltoja mahtavien kaverien kanssa, ja kaikkea muuta ihanaa. Silloin joku 3 vuotta sitten, kun ei ulkonäkökään vielä ollut tullut ongelma. Mutta se ei ole mahdollista. Eteenpäin on yritettävä mennä, vaikka vaikeaa on.
Toi kuva kertoo niin hyvin tästä hetkestä.
Tänäänkin heräsin tossa vähän yli kaksitoista.
Lots of love,
Marissa
ihana et joku joka tietää täst on tulos. Yritä olla ilman kulisseja, hän tietää että sitä ne vain ovat. Hän varmasti haluisi tietää mitä sulle oikeesti kuuluu.
VastaaPoistaVanheneminen on perseestä kun kaikki menee vaan monimutkaisemmaksi ja vaikeammaksi, mutta me selvitään siitä, jookos? Tsemppiä <3