I dont need your happiness

Kotona taas. Suoraan sanottuna vituttaa. Anteeksi ruma kielenkäyttöni. Tänään on kaikki mahdollinen mennyt pieleen. Tekisi mieli listata kaikki perseelleen menneet asiat tähän, mutta ketä se todella hyödyttäisi? Joten en kirjoita.

Sanotaan vaikka näin, että kulissit ei aina pysy pystyssä, ja ihmiset saa aina välillä selville asioita mitä niiden ei pitäisi tietää. Mutta kokosin itseni yllättävän nopeasti, ja kaikki on luultavasti taas ihan hyvin... ehkä.

Syöminen kusi aika pahasti koko kaverilla olon ajan. Tehtiin ruokaa ja käytiin ulkona syömässä. Ja minä söin tietenkin aivan liikaa (ahnepahaläski). Unohdin tietty laksat kotiin, mikä myös vaikeutti mun stressiä. Oksensin kuitenkin laksojen puutteesta huolimatta vain kerran. Kai siinäkin on yksi kerta liikaa.

Mutta vaikka kaverin luonakin ahdisti, niin kotona ahdistaa aina enemmän. Haluan täältä pois, jonnekin, ihan minne vaan.

Jätkä (jota alan tämän postauksen jälkeen kutsumaan nimellä Hukka, koska olen rakastunut Sofi Oksasen Stalinin lehmät kirjaan) on ollut muhun jatkuvasti yhteydessä. Se haluaa tietää mitä mulle kuuluu ja mitä teen. Kaipaan sitä, vaikka ei saisi. En kaipaa onnea, joka Hukan kanssa tarkoittaa myös ahdistusta. Mua ahdistaa, koska en ole tarpeeksi hyvä... ainakaan omasta mielestäni. Enkä haluaisi sen kehuvan mua tai kaipaavan mua, koska mitä järkeä siinä nyt on? En tajua, ja sekin ahdistaa.

En jaksa miettiä asiaa enempää. Huomenna alkaa taas syömisen vähentäminen. Ja koska mun laskujen mukaan (oli ne sitten kuinka vääristäviä tai muuten vaan huonoja tahansa) en ole vieläkään pärjännyt pelkästään 600 kalorilla, niin se olisi sitten huomenna luvassa. Ja jos onnistun, saan maanantaina nähdä Hukan. Se toivottavasti toimii motivaationa ( ja kyllä, mielelläni pelaan mahdollisella ihmissuhteellani, jos se vain auttaa mua laihtumaan).





Huomiseen murut!

Lots of love,

Marissa