If life ain't just a joke, then why are we laughing?

Viikonloppu meni vauhdilla alkoholin siivittämänä. Oli kyllä tosi hauskaa. Saatoin vetää hiukan överiksi sen juomisen kanssa, mutta syömiset meni aika nappiin. Ruoka mitä söin oli tosi epäterveellistä, mutta söin koko viikonlopun ajan vain kerran päivässä. No, tänään aamulla vaaka näyttikin ilokseni noin kilon pienempää numeroa kuin osasin odottaa. Ja oi sitä motivaation määrää kun näin sen numeron! Kai siinä jotenkin tajusin, että vaikka kaikki muu mun elämässä menisi niinkuin nyt tällä hetkellä menee, niin aina mä voin sentään turvautua laihdutukseen.

En jaksa selittää nyt Hukasta mitään. Ristiriitaisia tunteita on havaittavissa... Miksi tän pitää olla näin vaikeaa? Tai miks mun pitää tehdä kaikesta aina niin vaikeaa?

Inhottaa kun muut menee kouluun ja mä hillun kotona. Musta tuntuu että mulla alkaa oikeasti masennus nostamaan taas päätään. Vaikka aina välillä tässä laihduttaessakin olen ollut vähän maassa, on tää kuitenkin erilaista. Muistan miten noin kolme vuotta sitten oli sängystä nouseminen aamulla vaikeaa, kun siihen ei tahtonut löytää mitään syytä. Onneksi niistä ajoista on arvet haalistuneet, ja tiedän (toivon) etten enää ikinä alkaisi sellaiseen itsensä tuhoamiseen uudelleen. Nyt kuitenkin syksyn saapuessa alkaa mulle valjeta, että samalla kun muut jatkaa elämässä eteenpäin, niin mä pysyn elämäni kanssa paikallaan. Ja se ahdistaa niin helvetisti.

Okei, en jaksa enää selittää masentavista asioista. Tänään tulee olemaan hyvä päivä! :) Menen illalla kaverin luo, ja päivällä pitäisi jaksaa vähän siivota. Ja se aamuinen pienempi numero oli sen verran piristävä, että sen voimalla pitää jaksaa vetää tämänkin päivän syömiset hyvin.

Hyvää maanantaita murut, ootte tärkeitä!

Lots of love,

Marissa