Dont give me your sympathy

Tuntuu pitkästä aikaa oikeasti pahalta.

Pahalta huutaa vanhemmille.

Pahalta valehdella kavereille päin naamaa.

Pahalta olla yksin, ja kaivata ihmistä, joka ei vois musta vähempää välittää.

Tunnen palavani loppuun. Kouluhommia ei edes ole niin paljon rästissä, mutta silti tuntuu, kuin hukkuisin niiden alle. Että ne olisi mahdotonta hoitaa. Koulussa nauroin kavereiden mukana, kun puhuttiin siitä miten me sentään syödään normaalisti, vaikka muilla olis mitkä syömishäiriöt tahansa. (Paitsi tietty minä, joka syön kuin porsas)

Olen jostain syystä myös lähiaikoina kaivannut mun eksää...

Se vaan sai mut aina paremmalle tuulelle, ja sille mun ei tarvinnut esittää niin helvetin iloista ja pirteää, toisin kuin kaikille muille. Inhoan niitä ihmisiä, jotka kaatavat kaikki omat ongelmansa muiden niskoille, ja hakevat huomiota ja sympatiaa. Miksi nämä yli-rasittavat ihmiset ovat sitten ainoita, joille sitä huomiota annetaan?

Ja miksi mun pitää aina haluta just sitä mitä en voi saada?

Aivan, ja paino pysynyt samana, ei mitään uutta silläkään saralla.

Sori että tästä tuli nyt tällanen, halusin vain tulla kirjoitamaan jotain.

Huomenna jotain selkeämpää, toivottavasti

Love,

Marissa