The hardest part of living is just taking breaths to stay

Neph:in blogissa oli linkki testiin, jossa selvitettiin omaa suhtautumista ruokaan.
Mulla ei toi tulos ollut tosiaan mikään ylläri...

Syöt tunnetilojen mukaan.

Useimmat ovat joskus lohduttaneet itseään suklaalla tai ahmineet paketillisen jäätelöä melkein huomaamattaan.

Jos reagoit kielteisiin tunteisiin syömällä, voit saada kaupan päälle paino-ongelman.

Jos reagoit ahdistukseen syömällä, syöt voidaksesi paremmin mutta saat samalla huonon omantunnon. <- Tämä jos mikä pitää mun kohdalla paikkaansa!

Lohtusyömisestä voi päästä eroon pysähtymällä mieliteon iskiessä ajattelemaan, onko sinulla todella nälkä vai syötkö jostain muusta syystä.


Tajusin, että oksentamisesta on tullut mulle liian helppoa. Ja olen alkanut tekemään sitä vain itseni kiusaksi. Enkä mä halua. En halua kiusata itse itseäni. Joten mun on pakko onnistua laihduttaa "normaalilla" tavalla, eli pienillä kaloreilla. Olen lihonnut noin 5 kiloa tän vuoden aikana, ja se on ihan hirveää!!!!1! Oikeasti joku roti täytyy saada takaisin! Olen koko ajan vaan hokenut itselleni, et se on vaan elo painoa, enkä oikeasti ole lihonnut kuin VAIN 3 kiloa. Pyh ja Pah!

Nyt täytyy oikeasti tehdä jotain muutoksia, ja vähän äkkiä sittenkin. Aion kuluttaa huomisen suunnitteluun, ja itseäni vastaan juonimiseen. Kaivan jostain vanhat ruokapäiväkirjat esiin, ja alan toteuttaa vaikka viime vuoden ruokavaliota. Johan sitten pitäisi alkaa lyyti kirjoittaa!

Taistelutahto kummasti palasi, kun tunnustin tuon järkyttävän lihoamiseni. Toinen tönäisy laihuutta kohti tuli kun sisko sanoi "ei sun kannattais syödä jäätelöä, koska mieti jos lihoaisit vielä tosta lisää!" Joo, anteeks että olen olemassa. Ja nyt alkaa kutistuminen, PAKKO!


Ja Hukka on historiaa....


Love and strong mind!
Marissa

Love it or leave it, you cant understand

Hei vaan, elossa ollaan. Viime viikko on mennyt lihotessa ja oksennellessa. Vituttaa lievästi -.- Olen ottanut linjakseni olla vastaamatta hukan viesteihin. Ei siitä mitään olisi tullut, kun mun mielialat heittelee, eikä se sitten taas ollut sen tyylinen kun mun entiset poikakaverit, joilla olis itsellä ollut vähintään yhtä pahat ongelmat omassa niskassa. Mä en vaan sovi kenellekkään normaalille ja "kunnolliselle" jätkälle.


Ja kaikille huolestuneille; haluaisin sanoa olevani ihan kunnossa, mutta eiköhän se tässä vaiheessa ole aika selvää, että se ei ole totta. Koitan silti parhaani. Yksi mun paras kaveri palaa maisemiin joku parin viikon päästä, ja en malta odottaa. Se on mulle niiiiiin tärkeä, ja se on ainoa ketä tietää mun syömisongelmista ja tästä blogista. Tietty koitan esittää iloista sillekin, niikuin kaikille muillekin. Ei ketään jaksa sellaista hiljaista hissukkaa, joka vaan notkuu kotona. Paitsi että se hissukka olen juuri nyt mä.


Olen katsonut vanhoja kuvia muutaman vuoden takaa, ja tekisin miltein mitä vaan että pääsisin siihen aikaan takaisin. Niitä iloisia iltoja mahtavien kaverien kanssa, ja kaikkea muuta ihanaa. Silloin joku 3 vuotta sitten, kun ei ulkonäkökään vielä ollut tullut ongelma. Mutta se ei ole mahdollista. Eteenpäin on yritettävä mennä, vaikka vaikeaa on.




Toi kuva kertoo niin hyvin tästä hetkestä.

Tänäänkin heräsin tossa vähän yli kaksitoista.

Lots of love,

Marissa

I know I'm selfish, I'm unkind

"Sucker love I always find,
Someone to bruise and leave behind."

Leikin tunteillani, kun niitä nyt kerran on jostain ilmestynyt. Päästän itseni Hukan lähelle, ja sitten revin itseni siitä pois. Annan sen ymmärtää jotain, ja sitten välttelen sitä kunnes se taas uskoo jotain muuta. Lähetän siirappisia teksiviestejä, jonka jälkeen en vastaa sen viesteihin ja soittoihin pariin päivään. Mulla on sitten kai jotain tunteita sitä kohtaan, mutta ne ovat täysin järjenvastaisia ja epätoivottuja.

Musta tuntuuettä P:n jälkeen rakastaminen on mahdotonta. En kykene siihen enää. En vain pysty ottamaan uutta iskua päin naamaa. En kykene huolehtimaan jostain toisesta, kun itsensäkin pinnalla pitäminen on tarpeeksi vaikeaa.

Laihdutus kusee taas ja pahasti. Kun rutiinit puuttuu, myös mun syömisestä puuttuu se kunnon järjestys. Kun päivät on aikatauluttomia ja kaoottisia, myös syöminen on aikataulutonta ja ylenpalttista. Enkä jaksa edes välittää.

Olen linnoittautunut huoneeseeni. Olen ollut tällä viikolla talon ulkopuolella kaksi kertaa. Ja toinen kerta oli kun vein roskat. En vaan jaksa nähdä ketään, en jaksa laittautua, en jaksa hymyillä ja nauraa. Olen kaikkien tuttujen mielestä sosiaalinen ja iloinen, mutta kun kulissien takana lymyääkin jotain ihan muuta. Oksensin tällä viikolla kerran, mutta ei siitä oikein tullut mitään. En jaksa enää edes oksentaa.

En jaksa enää mitään, paitsi nukkua ja katsoa tv:tä.

Koitan piristyä, jotenkin. Anteeksi etten ole postannut mitään taas vähään aikaan, en vain ole jaksanut. Eikä mulla ole oikein mitään kerrottavaa, kun ei mun elämässä nyt tapahdu mitään, kun en jaksa tehdä mitään. Mutta laihdutus on taas pakko saada raiteilleen, ennen kuin herään jonain päivänä ja painan 70kiloa. Se olisi niin sanoinkuvaamattoman hirveää etten pysty edes ajattelemaan sitä. Se ei siis tosiaan ole vaihtoehto.

Pakko laihtua, jotta saan masennuksen ja itseinhon taasd aisoihin.


Lots of love,
Marissa